Mistä tiedät että olet lukenut liian pitkään Heijastuspintaa?
– Kun yrität ottaa kuvia uudesta tuliaiseksi saadusta huppuhuivistasi ja kameran muistikortilta löytyy jotain tällaista…
Mutta voiko tällaisesta asusteesta saada mitään muuta kuin jediviboja??
(Tarkempaa juttua seuraa, kunhan saan taas selkäni paremmin sopuun istumisen kanssa…)
Maaliskuussa kirjoitin blogissani tuolloin vielä patteritta olleesta vintagekellostani. Nyt kun kello on ollut ahkerassa käytössä jonkin aikaa, päätin kertoa sen tarinan myös Tamperelaisen lukijoille (28.7. julkaistun jutun nettiversio täällä).
Keväällä vanhempieni luona piipahtaessani innostuin kaivelemaan hieman erästä tiettyä kirjahyllyn laatikkoa, tähtäimessäni eräs aivan tietty asia. Laatikkoon on ajan kuluessa kerääntynyt useampi rikkinäinen tai muuten käytöstä poistettu kello ja tätä valikoimaa halusin tarkastella pitkästä aikaa hieman tarkemmin.
Löysin kuin löysinkin jotain kehityskelpoista noiden kellojen joukosta. Ihastuin vanhaan pyöreään digitaalikelloon, jonka ranneke kuitenkin oli rikki. Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty, sillä sormistani näppäränä nappasin kellokasasta myös toisen kellon, jonka metallinen hihna oli ehjä, mutta hihnankiinnike oli muovirakenteisesta kellosta haljennut.
Parsinneulan avulla sain ehjän hihnan vaihdettua nopeasti kelloon, mutta patteri piti vielä vaihtaa. Tässä oli pakko turvautua kelloseppään, sillä en millään keksinyt, miten kellon takusen saisi auki.
Jännin vaihe olikin se, lähtisikö kello vielä käyntiin patterinvaihdon myötä ja olisiko digitaalinäyttö vielä ehjä. Jouduin odottamaan viikonlopun yli kellon saamista ja voin kertoa että jännitti! Ilo oli ylimmillään, kun sain kellon takaisin täysin toimivana, valmiina käyttöön.
Elämää nähnyt, yhä täydellisesti toimiva kello, jonka näyttölasin naarmutkaan eivät haittaa tippaakaan.
Alunperin isäni on saanut kellon pilkkikisoista palkintona, ja aikanaan sitä onkin käytetty niin paljon, että kellon lasi on pahoin naarmuuntunut. Kuluneisuus ei kuitenkaan minua haittaa, ennemminkin se kertoo eletystä ja koetusta elämästä ja tuo kellolle eräänlaista historian tuntua.
Internetin syövereistä tutkin uteliaisuuksissani myös kellon alkuperää. Casion Casiotron R-11 -mallia on myyty vuodesta 1976 alkaen, ja se on ollut aikanaan ensimmäinen Casiotron-malli, joka on maksanut alle 100 dollaria. Ajan lisäksi kello näyttää myös viikonpäivän ja päivämäärän. Toistaiseksi vintagekelloni on näyttänyt aikaa tarkemmin kuin oma 8-vuotias digitaalikelloni, joka edistää häiritsevän paljon.
Kaveriksi sopivat esimerkiksi kirpputorilta hankittu teräskoru sekä valkoinen nahkanauha.
Kelloa olen käyttänyt varsin paljon, asussa kuin asussa. Mielelläni yhdistän teräksiseen kelloon hopea- ja teräskoruja sekä mustaa, valkoista ja harmaata. Kellon kullanväriset tekstit sointuvat kuitenkin niin kauniisti kultaisiin sormuksiini, ettei kullan ja hopean sävyjen yhdistelykään häiritse.
Tänään hymyilin koulumatkalla kuin hullu, en siksi että aurinko paistoi enkä siksi että sen paiste pisti silmäni sirrilleen. Hymyilin siksi että matkan varrella kävin hakemassa jotain todella kivaa…
Se siis toimii sittenkin! Kaikista peloistani huolimatta isäni vanha, varmaan parikymmentä vuotta laatikon pohjalla pyörinyt Casio lähti käyntiin pelkällä paristonvaihdolla. Nyt saan nörtteillä oikein kunnolla kun ranteessa on retro digitaalikello!
Tänään aikani on kulunut huomisia kasaribileitä varten leivontajuttuja shoppaillessa ja muutoinkin tuusaillessa kotona. Eilisistä foliosykkyröistä jäi päähäni hauska puudelikikkaratukko pään päälle, joten kaupoilla se oli pakko peittää hatulla. Nyt täytyykin alkaa lopulta leipomaan täytekakkua ja porkkanapiirakkaa, ettei tarvitse yötä myöten niitä vääntää.
Viikonloppuna vanhempieni luota mukaani muuten lähti eräs varsin jänskä kapine, jonka löysin etsiessäni koruja huomista varten. Tätä vanhaa digitaalinäytöllistä Casio-kelloa en huomenna laita, mutta käyttöön se pääsee ihan muutenkin. Vielä siihen pitäisi vaihdattaa patterit ja toivoa että se toimisikin vielä.
Oikeastaan löysin iskän vanhoja kelloja kaksi, mutta toisessa oli hihna rikki ja toisessa hihnan kiinnitys. Siispä väkersin pikaisesti ehjän hihnan tähän muutoin ehjään kellotauluun. Kellon lasi on käytössä naarmiintunut, mutten siitä välitä, pääasia että on pirun hieno vintagekello ranteessa!
Niin, nyt sinne leipomispuuhiin siis, katsotaan ehdinkö huomenna stressailuiltani postata ollenkaan!
Yksi mieluisimmista blogiristeilyn lahjuspussin sisällöistä tulee varmasti käyttöön ensi kesänä. Näen jo sieluni silmin itseni kulkemassa aurinkoisella kelillä valkoisessa mekossa (pitäiskin hankkia sellainen), sandaaleissa ja ranteessa tämä persikan (vai aprikoosin?) värinen Just Femalen niittiranneke.
Koska nopeat syövät hitaat ja heikot taipuvat jedi mind trickin edessä, sain tiitiltä lahjoituksena vielä rannekkeeseen sopivan, myöskin niitikkään, kännykkäpussukan (tuttavallisemmin kalupussin). Onni oli, että kerrankin oli oikein riittävän iso kännykkäpussi, johon oma, suurehko puhelimenikin mahtuu!
Eilen oli niin kaunis talvikeli, että pikaisella keskustareissullamme oli aivan pakko pysähtyä koskenrantaan nappaamaan pari kuvaa. Sain myös itsestäni pari itsetunnonkohotuskuvaa, tuo valaistus oli aivan mahtava ja tukkakin kerrankin hyvin!
Viileään säähän olin varautunut paksulla kaulaliinakerroksella, sillä pahiten kylmästä kärsivät hartiani, jotka ovat kylmällä säällä yleensä aivan jumissa. Alle laitoin mustan trikoisen ympyrähuivin ja päälle tuon ihanan, luonnonvalkoisen rypytetyn villahuivin, joka lämmittää mahtavasti. Paljettipipo lämmitti päätä juuri sopivasti. Huomattuani jokunen aika sitten, etten omista lainkaan hupullista talvitakkia, hain vanhempieni luota jemmasta lukioaikaisen mustan villakangastakkini, jonka putkimallin sain myötäilemään paremmin vartaloni muotoa Marialta lainatun idean mukaisesti vyöllä. Olen jo monta vuotta tuskaillut tuon takin kanssa, joka muuten olisi käyttökelpoinen, mutta näyttää päälläni hölmöltä, koska se pussittaa tyhmästi vyötärön kohdalta ja etenkin selästä, koska itselläni on huomattavasti enemmän kurveja, kuin takissa. Siispä kiitos kovasti ideasta Marialle!
Hieman vaalentunut tukkanikin alkaa jo muotoutua hieman helpommin, kun sain vaalennusaineella hieman tuuheutta alle, vaalentamaton hiukseni kun on niin hentoa ja liukasta, että se on enimmäkseen ärsyttävän lättänä ja rasvaisen näköinen heti pesun jälkeenkin. Mallista pidän tällä hetkellä etupuolella päätä, mutta takatukalle on pakko tehdä silti jotain (se onkin se ikuinen murheenkryyni), tuskin maltan odottaa, mitä kampaajani keksii ensi tiistaina.